Puumalan seurakunta ja nykyistä edeltäneet kirkkorakennukset

Puumalan seurakunta perustettiin 1616, ja kirkkoherran virkatalo muodostettiin autioiksi jääneistä maatiloista. Se sijaitsi parisen kilometriä nykyisestä kirkosta pohjoiseen nykyisen Vanhan Puumalantien ja sen itäpuolelle jäävän Lostijärven välissä. Vuonna 1798 isopappila siirrettiin Saimaan rannalle Hiekkarannan torpan maalle, missä sen nykyisin yksityisomistuksessa oleva pihapiiri rakennuksineen on säilynyt.

Seurakunta sai jo 1600-luvulla kappalaisen, jonka pappila oli keskeisellä paikalla kirkonkylässä Vanhan Puumalantien ja Saimaan välissä. Kappalaisen pappilan maat on 1900-luvun kuluessa lohkottu pääasiassa yksityisten asuntotonteiksi, ja sen vanha päärakennus 1840-luvulta on pihatontteineen myyty Puumalan kunnalle, joka on liittänyt sen viereiseen koulukompleksiinsa.

Ensimmäisen kirkon tarkkaa paikkaa ei tunneta, mutta se on todennäköisesti sijainnut Puumalan niemen laella, lähellä nykyistä Keskustietä, joka seuraa keskiaikaisen maantien linjausta alas rantaan. Sieltä lautturi souti Olavinlinnan ja Viipurin väliä matkaavat Puumalansalmen eli Virran yli. Kirkko on tuskin ollut muuta kuin yksinkertainen suorakaiteen muotoinen hirsirakennus.

Ei tiedetä kuinka kauan ensimmäinen kirkko palveli puumalalaisia, sillä 1700-luvun sotien melskeissä ja miehityksissä 1600-luvun ja enimmät 1700-luvun asiakirjat ovat hävinneet. Ison vihan jälkeiseltä ajalta on mainintoja kirkon huonosta kunnosta, mutta  todennäköisesti ei ole enää ollut kysymyksessä ensimmäinen, vaan ehkä jo toinen kirkko. Sitä ei enää katsottu korjauskelpoiseksi, ja 1750-luvun alussa Puumalaan rakennettiin uusi kirkko.

Rakennusmestarina toimi alun perin Liperistä kotoisin ollut August Sorsa, joka vuosisadan keskivaiheilla pystytti useita kirkkoja Savoon ja itäiseen Hämeeseen. Säilyneet Heinolan entinen maaseurakunnan kirkko ja Pieksämäen kirkko antavat osviittaa sille, millaisen puukirkon Sorsa  Puumalaankin mahdollisesti rakensi: yksinkertainen ristikirkko, jonka sakarat kaventuivat ulospäin niin että kaikki nurkat olivat tylppäkulmaisia.

Sorsan kirkon on täytynyt sijaita nykyisellä vanhalla hautausmaalla, ehkä kellotapulista vähän matkaa lounaaseen. 

 

Kaksoisristikirkko eli kahtamoinen

Nykyisen kirkon rakentamista ryhdyttiin mm. Porvoon piispan kehotuksesta suunnittelemaan 1810-luvulla. 1750-luvun kirkko vaati paljon korjauksia, mutta sen suurin puute näyttää olleen, että se oli nopeasti kasvavalle seurakunnalle käynyt liian pieneksi.

Vuonna 1823 senaatti hyväksyi seurakunnan rakennuslupa-anomuksen ja vahvisti Intendentinkonttorissa laaditut piirustukset, jotka pääpiirteissään noudattivat anomukseen liitettyä luonnosta. 

Rakennustyö lähti käyntiin 1820-luvun lopulla, kun rakennusmestariksi oli saatu Taavetti (David) Rahikainen Savitaipaleelta. Kirkon paikaksi tuli hautausmaan – ja edellisen kirkon – pohjoispuolella sijainnut kappalaisen pappilan pelto. Kirkon hirsirunko pystytettiin kesäkaudella 1830, ja sisustustöiden valmistuttua se vihittiin juhannuksena 1832. (Muistona vihkimisestä kirkko päätettiin 2000-luvulla omistaa Johannes Kastajalle.)

Rahikainen sovelsi Intendentinkonttorin piirustuksia oman kirkkomallinsa mukaan, ja lopputulos poikkeaa monessa suhteessa Intendentinkonttorin piirustuksista. Rakenteelliset ratkaisut, ei niinkään tyylipiirteet ovat ohjanneet muodonantoa.

Rakennuspäätöstä tehtäessä oli sovittu, että kirkko tehtäisiin Sulkavalla tuolloin suunnitteluvaiheessa olevan kirkon mallin mukaan, joten esikuvansa tavoin siitä tuli ns. kaksoisristikirkko eli kansanomaisesti kahtamoinen.

Kaksoisristikirkko on keskeiskirkko, jonka tasavartisten sakaroiden väleissä on suorakulmaiset ulokkeet. Näin syntynyt laaja keskitila ja leveähköt sakarat levittäytyvät symmetrisesti kirkon keskipisteen ympärille. Kirkkotyyppi sellaisena kuin sitä Suomessa on sovellettu näyttää palautuvan 1600-luvun ruotsalaisten linnoitusinsinöörien suunnitelmiin luoda tilava, evankeliselle jumalanpalvelukselle sopiva kirkkotila. Se on osoittautunut myös puukirkoissa käytetyn lamasalvostekniikan kannalta käytännölliseksi. Monet nurkkasalvokset ja lyhyehköt hirret takaavat rakenteellisen lujuuden.

Kahtamoinen oli hallitseva tyyppi Kaakkois-Suomen kirkonrakentamisessa 1790-luvulta 1830-luvulle. Savitaipalelaiset kirkonrakentajat Juhana Salonen, Matti Salonen ja Taavetti Rahikainen rakensivat noina vuosina, muuntyyppisten kirkkojen ja kellotapulien ohella, yhteensä 16 kahtamoista, joista viisi on säilynyt hirsirungoltaan suunnilleen alkuperäisinä; kuudennen, Sulkavan kahtamoisen yläosa on rakennettu kokonaan uudestaan. Puumalan kirkko on ehkä parhaiten säilyttänyt alkuperäisen muotonsa.

Interiööri

Kirkkosalin välikaton muotoilu on suomalaisen puukirkkoarkkitehtuurin mestarinäytteitä. Holvien ja fasettipintojen keskeltä nousee kahdeksansivuinen kupoli. Sen keskiaukosta tulee saliin päivänvaloa, joka välittyy vesikaton yläpuolelle kohoavan lanterniinin korkeista ikkunoista. Rahikainen on Salosten kahtamoisten laakeiden, valottomien keskikalottien (esim. Lappeen kirkko, Mikkelin maaseurakunnan kirkko) pohjalta kehittänyt puurakenteisen, mm. barokkiajan kirkoista tutun valoisan kupolin. Myös hänen rakentamassaan Savitaipaleen tuhoutuneessa kahtamoisessa näyttää olleen samanlainen kupoliratkaisu. 

Neljästä järeästä puunrungosta – joita voi ajatella neljän evankelistan vertauskuvina – on pystytetty kirkon keskitilan pilarit kannattamaan lanterniinia. Pilarit päättyvät seinien tasakerran korkeudella kulkevien vetoparrujen risteyskohtiin, ja lanterniinin kannattajien linjat jatkuvat ohuemmista pystyhirsistä toteutettuina lautaisen välikaton lävitse. Välikaton ja vesikaton välissä on suurta kirvesmiestaitoa vaatineet rakenteet, jotka yhdistävät ristivarsien kattotuolit ja kevyistä hirsistä salvotun lanterniinin perustan yhtenäiseksi tukijärjestelmäksi.

Valon alkuperä on Jumalasta, ja sen merkitystä on korostettu kirkkosaliin näkyvällä lanterniinin välikaton kullatulla aurinkosymbolilla. Aurinkokuvio koristaa myös saarnatuolin äänikatosta, ja alttarilaitteen kruunaava koriste esittää idästä nousevaa aurinkoa.

Puusta veistetyt tupsuornamentit kupolin reunoissa on Salosilta periytynyt koristeaihe.

Saarnatuolin ja alttarilaitteen on Intendentinkonttorin piirustuksissa näkyvien mallien mukaan valmistanut puuseppämestari Emanuel Lindholm Lappeenrannasta. Kirkon nykyiset penkit ovat vuodelta 1927. Lukkarinpenkin teettämisestä ei ole säilynyt tietoa; se mainitaan kirkon sisämaalauksen yhteydessä 1878.

Kirkkoon tuli 1911 kamiinalämmitys; holvit ja kupoli paneloitiin ja lattia uusittiin lämmönhukan vähentämiseksi 1920-luvulla.

Seinien ja välikaton yleisilme on ollut hyvin vaalea siitä lähtien kun kirkko ensimmäisen kerran maalattiin sisältä 1878. Tummanruskeat lattia ja penkit on 1960-luvulta lähtien olleet vaaleammat.

Vuonna 1962 tehtiin perusteellinen interiöörin restaurointi, jolloin holvien ja kupolin panelointi poistettiin ja välikatto korjattiin alkuperäistä vastaavaan asuun.

Urut hankittiin 1898 Zachariassenin Uudenkaupungin urkutehtaalta. Niitä on pariin otteeseen laajennettu. Vaativan konserttimusiikin esittämiseen soveltuvaksi, 36-äänikertaiseksi instrumentiksi ne rakennettiin uudestaan 1962. Fasadin keskiosa on peräisin ensimmäisistä uruista, ja laajennuksissa on seurattu samaa tyyliä.

 

Ulkoinen asu

Vuorilaudoitus on vuodelta 1858. Kirkko maalattiin tuolloin siniharmaaksi. 1900-luvulla kirkko on ehkä ollut ruskeansävyinen. Nykyinen 1800-luvun empiren väriyhdistelmä, keltainen seinäväri ja valkoiset korosteet, tuli 1970-luvulla.

Kirkon paanukatto purettiin 1905 ja korvattiin peltikatolla. Samana vuonna tehtiin länsi- ja eteläeteisten edessä olevat kiviportaat ja kivijalka uusittiin. Betoniset pohjoisportaat ja niiden yhteydessä oleva luiska on rakennettu 2006.

 

Esineistöä

Alttaritaulun Ristiinnaulittu on maalannut ja kirkolle lahjoittanut 1878 Heinäveden Palokin sahan sahanhoitaja Johan Luukkonen, joka oli lähtöisin Puumalasta.

Puuveistosryhmä esittää Uuden testamentin henkilöitä. Teos on Hannu ja Reetta Hämäläisen tekemä ja kirkolle 2013 lahjoittama votiiviteos muistoksi heidän alaikäisinä kuolleista lapsistaan.

Puusta veistetty vaivaisukko on myös Hannu ja Reetta Hämäläisen tekemä ja tullut kirkkoon 2017.

Vihkiryijyn Vuodet lahjoitti kirkolle Puumalan Martat 1959. Ryijyn mallin on suunnitellut Wetterhoffin opiston kuvaamataidon opettaja Tellervo Strömmer, ja Martat ovat sen todennäköisesti itse kutoneet.

Kirkon länsieteisessä on esillä Taavetti Rahikaisen tekemä kirkon rautapeltinen kukkoviiri. Se on myöhemmin ollut kellotapulin huipulla, mutta korvattiin tapulin paanukaton uusimisen yhteydessä 1998 saman mallisella uudella tuuliviirillä.

Länsieteisessä riippuu sorvattu puinen kynttiläkruunu näytteenä kirkkosalin alkuperäisistä kruunuista 1830-luvulta. Ne olivat käytössä vuoden 2006 peruskorjaukseen asti, jolloin ne korvattiin nykyisillä sähkökruunuilla.

Länsieteisessä seisoo maalaamaton, mäntypuusta veistetty korkea istuin, joka mainitaan kirkon ”mustapenkkinä”. (Kirkolla on ollut myös mustaksi maalattu häpeäpenkki, joka on hävinnyt.) Säilynyt istuin on todennäköisesti 1750-luvun kirkkoon tehty ja on ehkä ollut häpeäpenkki.

Kellotapuli

Kellotapuli rakennettiin edellisen kirkon aikana 1806. Rakentaja oli Juhana Karppinen Iisalmen maaseurakunnasta (Pielaveden kappeli). Hän seurasi mahdollisesti työhön aikaisemmin pestatun, mutta tuntemattomasta syystä siitä luopuneen Juhana Salosen suunnitelmaa.

Kellotapulin korjasi perusteellisesti 1844 kirkon rakennusmestari, Taavetti Rahikainen, joka antoi sille uuden, koristeellisen ulkoasun.

Kirkonkelloja on kaksi. Ison kellon on valanut Carl Grönvall Tukholmassa 1801. Kellossa on seuraavat inskriptiot:

TÄMÄ KELLO ON CAHDESTA VENÄLÄISILDÄ SOTAVONNA 1789 RIKOTUISTA KELLOISTA UDESTA VALETTU V. 1801 PROVASTIN JA KIRKOHERAN WINTERIN AICANA CARL F. GRÖNVALLIDA STOCKHOLMISA.

TULKAT TÄNNE LAPSET KUULKAT MINUA MINÄ OPETAN TEILLE HERRAN PELVO

Pieni kello on hankittu Pietarista 1816.